VIELÄKÖ SUOMI ON DEMOKRATIA?

Yhdeksänkymmentäluvun lamaa seurasi Suomessa voimakas nousukausi, joka ei kuitenkaan tuottanut odotusten mukaisia tuloksia. Palkkatyön puutteen katoamisen sijaan työttömyys nousi pysyvästi aiempaa korkeammalle tasolle. Kävi selväksi, ettei voimakaskaan talouskasvu edellytä täystyöllisyyttä. Tästä huolimatta kaikki puolueet ovat edelleen sitä mieltä, että täystyöllisyys on jatkossakin realistinen tavoite ja että talouskasvu tuottaa uusia työpaikkoja.

Kun vakinaista kokoaikaista palkkatyötä ei enää riitä kaikille, kansalaiset joutuvat ajattelemaan toimeentuloaan uudella tavalla. Elämisen välttämättömyyksiä ei voi 2000-luvun puolella enää ajatella samalla tavoin kuin aiemmin. Turvalllisuutta ei voi rakentaa pysyvän työsuhteen eikä edes sellaisen varmistavan ammatin pohjalle. Tämäkin on sellainen muutos kansalaisten tilanteessa, jonka merkityksen puolueet ovat ohittaneet.

Kolmatta kansalaisten arjen uutta piirrettä kuvaa käsite ”uusi työvoima”, joka on osoittautunut pysyväksi ilmiöksi 2000-luvulla. Kyse on henkilöistä, joiden toimeentulon perustana on jokin muu kuin yksi kokoaikainen vakinainen työsuhde. Heihin kuuluu joka neljäs työillistynyt suomalainen; naisten keskuudessa lähes joka kolmas. Minkä puolueen vaatimuslistaan tämä suomalaisen elämäntavan uusi piirre on jättänyt jälkiä?

Suuri osa ”uuteen työvoimaan” kuuluvista tekee määrä- tai osa-aikaisia töitä. Heihin rinnastuvat vuokratyöyritysten palkkalistoilla olevat henkilöt. Samaa joukkoa ovat myös työsuhteen ulkopuolella itsensä työllistävät, vaikkapa kampaamo- ja kauneudenhoitoalojen yrittäjät. Palkkatyön ja yrittäjyyden välinen ero onkin muuttunut veteen piirretyksi viivaksi. Moni uuteen työvoimaan kuuluva yhdistelee useiden eri ammattien töitä. Hän voi vallan hyvin toimia vuoroin vaikkapa insinöörinä, tuntiopettajana, talonmiehenä ja graafikkona. – – – – –

Poliittinen kansalaistoiminta on laajentunut, kun erityisesti internetin myötä on syntynyt suuri joukko erilaisia verkostoja, ryhmiä ja yhteisöjä. Kuntien pyrkimys ulkoistaa toimintojaan taas on lisännyt yritysten ja erilaisten järjestöjen tuottamia palveluja. Puolueita yhdistävä konsensus on jättänyt kansalaisille suppeat mahdollisuudet vaikuttaa julkisen vallan käyttöön.

Heidän asemansa rinnastuu taitoluistelu- tai uimahyppykilpailujen arvostelutuomareiden tilanteeseen. Kansalaiset arvioivat vaaleissa sitä tyyliä, jolla kilpailijat toteuttavat suorituksille ennalta annetut vaatimukset. He ottavat toisin sanoen annettuina sekä ne sisällöt, joiden puitteissa puolueet yrittävät profiloitua että pisteytysjärjestelmän eli äänestämisen. Mahdollisuudet vaikuttaa kilpailijoiden valintaan ovat myös vähäiset.

Koska Suomi on pieni viennistä riippuvainen maa, sen politiikan perusasetelma on sekä poliitikkojen että kansalaisten mielestä ongelmaton. Hallitusten keskeisin tehtävä on sovittaa maan talous globaaliin ympäristöön tavalla, joka varmistaa kotimaisen tuotannollisen toiminnan vakaan kasvun. Politiikkaa toteutetaan tässä viitekehyksessä, ja sen ovat kaikki puolueet hyväksyneet. – – – – –

Politiikkaa hallitseva konsensus on, että globalisaation oloissa ei ole vaihtoehtoa: talouden kansainvälisen kilpailukyvyn varmistaminen on asetettava julkisen vallan käyttämistä ohjaavaksi tavoitteeksi. Ilmiön kääntöpuolesta eli politiikan alistamisesta taloudelle suomalaiset poliitikot ovat yhtä hiljaa kuin kollegansa muissa länsimaissa. Kansalaiset taas ovat tosiasiallisesti antaneet puolueille avoimen asianajovaltakirjan talouskasvun edistämisessä.

Kun puolueet kilpailevat paremmuudesta kansainvälisen kilpailukyvyn varmistamisessa, niiden suhde äänestäjiin on muuttunut: kansalaisten asioiden ajaminen on jäänyt taka-alalle. Puolueet eivät enää ole äänestäjien edustajia suhteessa valtioon, vaan niiden päätehtäväksi on noussut hyväksynnän hankkiminen valtiovallan toimenpiteille. – – – – –

Julkisen vallankäytön osalta Suomi on tyypillinen läntinen teollisuusmaa. Sen paremmin Suomen kuin muiden verrokkimaiden yhteiskuntapolitiikka ei toki ole mielivaltaista vallankäyttöä, sillä kansalaiset ovat valinneet vapaissa vaaleissa siitä vastaavat edustajansa. Ongelma on puolueissa, joihin kansan edustajat kuuluvat. Onko kansalaisilla todellisia mahdollisuuksia vaikuttaa maassa toteutettavaan politiikkaan puolueiden välityksellä? Vai rajoittuuko heidän vaikutuksensa tilaisuuteen vaihtaa edustajia jälkikäteen?

Vapaat vaalit ja parlamentille vastuunalainen hallitus eivät enää riitä toimivan demokratian kriteereiksi. Nykypolitiikka ohjautuu ylhäältä, eikä siinä juuri ole tilaa tavoitteille, joiden lähtökohtana ovat kansalaisten arvot ja näkemykset omasta tilanteestaan. Kansalaisilla ei ole todellisia mahdollisuuksia käyttää jukista valtaa hyvän elämän varmistamiseen sellaisena miksi he itse sen määrittävät.

Suomalaiseenkin nykydemokratiaan pätee vertauskuva kahdesta maailmasta. Toista hallitsee valtiollisen politiikan päiväjärjestys valtiontalouden kehyspäätöksineen, ja siitä vastaavat taloutta koskevaan asiantuntemukseen nojaavat puolueet. Toisessa maailmassa ovat ne tilanteet, jotka määrittävät kansalaisten omasta mielestä heidän elämäänsä. Näiden maailmojen välinen yhteys on ohuen ohut, mutta sitä eivät puolueet myönnä.

Suomi on kahden politiikan maa kuten sen läntiset verrokit. Yhtäällä ovat kaikilla elämän-alueilla toimivat verkostot, yhdistykset ja järjestöt. Toisaalla on tästä kansalaisyhteiskunnasta erillinen puolueiden toteuttama politiikka. Tälläisessa tilanteessa vallankäyttöä ei voi kutsua demokraattiseksi; pollittinen järjestelmä vain varmistaa valtiovallalle tärkeän jatkuvuuden. Yhteiskuntarauha ei ole uhattuna niin kauan kun kumpikin antaa toisen toimia sen omilla säännöillä

democracy

Kirjoitus kokonaisuutena ks. Kanava 7/ 2914 (marraskuu)

 

Leave a Comment